Pidemmälle kuin verho aikaa.

William Branham.

Lue koko artikkeli in...
Hylätty kuningas.

Viime sunnuntaiaamuna minä heräsin aikaisin. Olen aina ollut huolissani. Olen aina ajatellut kuolemista. Minä, ollen viidenkymmenen, en ajatellut, että minulla olisi aikaa liian pitkään. Minä ihmettelin, mitä minä tulisin olemaan tässä theophanyssa, taivaallisessa ruumiissa. Olisiko se niin että kohdatessani kalliita veljiäni, minä näkisin pienen valkoisen sumun kulkevan ohitseni ja sanoisin: “Siellä menee veli Neville”, ja hän sanoisi: “Heipä hei, veli Branham.” Ja Jeesuksen tullessa minä tulisin jälleen olemaan ihminen. Minä usein ajattelin sitä. Minä uneksin olevani lännessä, ja olin tulossa alas pienen salviapensaikon lävitse, ja vaimoni oli kanssani. Me olimme olleet kalastamassa kirjolohia. Minä pysäytin ja avasin portin, ja taivaat näyttivät niin kauniilta. Ne eivät näyttäneet niin kuin ne näyttävät tässä laaksossa. Ne olivat siniset kauniin valkoisine pilvineen. Ja minä sanoin vaimolleni: “Meidän olisi tullut olla täällä pitkän aikaa sitten, kultaseni.” Hän sanoi: “Lasten tähden meidän olisi tullut olla, Billy.”

Minä sanoin: “Kyllä...” Ja minä heräsin. Minä sanoin: “Minä näen niin paljon unia. Ihmettelenpä miksi.” Ja katsoin alas ja vaimoni lepäsi vierelläni. Kohotin itseni tyynyn varaan, niin kuin monet teistä olette tehneet. Nojasin päätäni sängyn päätyyn ja panin käteni niskan taakse. Ja maatessani siellä tällä tavalla, minä sanoin: “Ihmettelenpä, mitä tulee olemaan siellä toisella puolella. Minä olen jo viidenkymmenen, enkä ole tehnyt vielä mitään. Kunpa vain voisin tehdä jotakin auttaakseni Herraa. Sillä minä tiedän, että en tule olemaan kuolevainen. Vähintään puolet ajastani on mennyt, tai enemmänkin kuin puolet. Jos elän yhtä vanhaksi kuin sukuni ihmiset, niin kuitenkin puolet ajastani on mennyt. Ja minä katselin ympärilleni, makasin siellä aikoen nousta ylös. Se oli noin kello seitsemän. Minä sanoin: “Uskon meneväni kirkkoon tänä aamuna, ja jos olen käheä, niin haluan kuulla veli Nevillen saarnaavan.” Sitten kysyin: “Oletko hereillä, kulta?” Ja hän oli syvässä unessa. Ja minä en halua teidän kadottavan tätä. Se on muuttanut minut. Minä en voi olla tuo sama veli Branham joka olin.

Ja minä katsoin ja kuulin jonkun jatkuvasti sanovan: “Sinä olet vasta alkamassa. Jatka taistelua. Paina vain eteenpäin.” Ravistin päätäni hetken ja sitten ajattelin: “No niin, minä mahdollisesti vain ajattelin sillä tavalla”, tiedättehän, “ihmisillä on kaikenlaisia mielikuvitelmia”, ja minä sanoin, “minä vain mahdollisesti kuvittelin sen.” Se sanoi: “Jatka taistelua! Paina eteenpäin! Jatka eteenpäin!” Ja minä sanoin: “Ehkäpä minä sanoin sen.” Ja minä panin huuleni hampaitteni väliin ja käteni suuni päälle, ja se tuli jälleen. Sanottiin: “Jatka vain painamista. Jospa vain tietäisit, mitä on tien päässä.” Ja näytti kuin olisin voinut kuulla Grim Snellingin tai jonkun laulavan tuota laulua tällä tavalla; he laulavat sitä täällä, Anna Mae ja te kaikki:

Minulla on koti-ikävä ja olen alakuloinen ja haluan nähdä Jeesuksen; Haluaisin kuulla noiden sataman kellojen lempeästi soivan; Se kirkastaisi polkuni ja poistaisi kaikki pelot; Herra, anna minun katsoa ajan esiripun taakse.

Te olette kuulleet sitä laulettavan täällä. Ja minä kuulin jonkun sanovan: “Haluaisitko sinä nähdä esiripun taakse?” Minä sanoin: “Se auttaisi minua niin paljon.” Ja minä katsoin, ja vain hetkessä, yhdessä henkäyksessä, olin tullut pieneen paikkaan, joka vietti alaspäin. Katsoin taaksepäin ja siellä minä makasin vuoteella. Minä sanoin: “Tämä on outo asia.”

No niin, minä en halua teidän kertovan tätä. Tämä on minun seurakuntani edessä, tai lampaitteni joita paimennan. Oliko se, että olin tässä ruumiissa tai ulkona ruumiista, vaiko muuttuminen... Se ei ollut minkään näyn kaltainen, joita minulla koskaan on ollut. Minä voin katsoa sinne ja minä voin katsoa tänne. Ja tultuani tähän pieneen paikkaan, en ole koskaan nähnyt niin monien ihmisten tulevan juosten ja huutaen: “Oi, kallis veljemme.” Ja minä katsoin, ja ne olivat nuoria naisia, ehkä kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäisiä, ja he kietoivat käsivartensa ympärilleni ja huusivat: “Kallis veljemme.” Tässä tuli nuoria, miehiä nuoren miehuuden kukoistuksessa, ja heidän silmänsä loistivat ja näyttivät kuin tähdiltä pimeässä yössä, heidän hampaansa olivat helmen valkoiset, ja he halasivat minua ja huusivat: “Oi kallis veljemme.” Ja minä pysähdyin ja katsoin ja minä olin nuori. Katsoin taaksepäin vanhaa ruumistani makaamassa siellä kädet niskani takana. Minä sanoin: “Minä en ymmärrä tätä.”

Ja nämä nuoret naiset kietoivat käsivartensa ympärilleni. No niin, minä käsitän, että tämä on sekalainen kuulijakunta, ja minä sanon tämän lempeydellä ja Hengen täyteläisyydellä. Te miehet ette voi panna käsivarsianne naisen ympärille ilman inhimillistä tunnetta. Mutta niin ei ollut siellä. Siellä ei ollut eilistä eikä huomista. He eivät väsyneet. He olivat... En ole koskaan elämässäni nähnyt niin kauniita naisia. Heidän hiuksensa ulottuivat alas vyötärölle; heillä oli pitkät jalkateriin asti ulottuvat hameet, ja he syleilivät minua. Se ei ollut syleily, jolla edes minun oma sisareni joka istuu täällä, syleilisi minua. He eivät suudelleet minua, enkä minä suudellut heitä. Se oli jotakin, jonka kuvaamiseen minulta puuttuu sanat; minulla ei ole sanoja sille. Täydellinen ei koskettaisi sitä. Ylevä ei tulisi lähellekään sitä. Se oli jotakin, mitä en koskaan... Teidän yksinkertaisesti täytyy itse olla siellä.

Ja minä katsoin tänne päin ja tuonne päin, ja he olivat tulossa tuhansittain. Ja minä sanoin: “Minä en ymmärrä tätä. Miksi he...” Ja tässä tuli Hope, joka oli ensimmäinen vaimoni. Hän tuli juosten, eikä hän sanonut: “Minun aviomieheni.” Hän sanoi: “Kallis veljeni.” Ja kun hän oli syleillyt minua, siellä seisoi eräs toinen nainen, joka oli juuri syleillyt minua, ja sitten Hope syleili tätä naista, he syleilivät toisiaan... Minä ajattelin: “Tämän täytyy olla jotakin erilaista, näin ei voi olla. Siinä on jotakin...” Oi, kuinka minä enää koskaan haluaisin mennä takaisin tuohon vanhaa ruhoon. Minä katselin siellä ympärilleni ja ajattelin: “Mitä tämä on?” Ja minä katselin hyvin tarkkaan ja sanoin: “Minä en voi ymmärtää tätä” Mutta Hope näytti olevan kuin, oi, kunniavieras. Hän ei ollut millään tavalla erilainen, mutta hän oli kuin kunniavieras.

Ja minä kuulin äänen joka oli puhunut minulle huoneessa, sanovan: “Tätä sinä saarnasit Pyhän Hengen olevan. Tämä on täydellinen rakkaus. Eikä mikään voi päästä tänne sisälle ilman sitä.” Olen päättäväisempi kuin koskaan ennen elämässäni siitä, että tarvitaan täydellinen rakkaus päästä sinne sisälle. Siellä ei ollut kateutta. Siellä ei ollut väsymystä. Siellä ei ollut kuolemaa. Sairaus ei koskaan voisi päästä sinne sisälle. Kuolevaisuus ei voisi koskaan vanhentaa teitä, eivätkä he osanneet itkeä. Se oli vain yhtä iloa. “Oi, kallis veljeni.” Ja he nostivat minut ylös ja asettivat minut valtavan suurelle korkealle paikalle. Ja minä ajattelin: “Minä en näe unta. Minä katson taaksepäin vanhaa ruumistani makaamassa siellä vuoteella.” Ja he asettivat minut sinne ylös, ja minä sanoin: “Oi, minun ei tulisi istua täällä ylhäällä.” Ja tässä tulivat miehet ja naiset molemmilta sivuilta nuoruutensa kukoistuksessa, huutaen. Ja yksi nainen seisoi siellä ja hän huusi: “Oi, kallis veljeni. Me olemme niin onnelliset nähdessämme sinut täällä.” Minä sanoin: “Minä en ymmärrä tätä.” Ja sitten tuo ääni, joka puhui yläpuolellani, sanoi: “Sinä tiedät Raamatussa olevan kirjoitettuna, että profeetat koottiin omiensa tykö.” Ja minä sanoin: “Kyllä, minä muistan sen Kirjoituksissa.” Sanottiin, “No niin, tätä on silloin, kun sinä tulet kootuksi omiesi kanssa.” Minä kysyin: “Sitten he tulevat olemaan todellisia, ja minä voin koskettaa heitä.” “Oi, kyllä.” Minä sanoin: “Mutta heitähän on miljoonia. Ei ole noin monia branhameita.” Ja tuo ääni sanoi: “He eivät ole branhameita; he ovat sinun käännynnäisiäsi. Ne ovat nuo, jotka sinä olet johdattanut Herralle. Jotkut noista naisista tuolla, joiden sinä ajattelet olevan niin kauniita, olivat yli yhdeksänkymmenen, kun sinä johdatit heidät Herralle. Ei ihme, että he huutavat: ‘Kallis veljemme.’” Ja he kaikki huusivat yhdessä: “Jos sinua ei olisi ollut, niin me emme olisi täällä.”

Katsoin ympärilleni ja ajattelin: “No niin, minä en ymmärrä sitä.” Minä sanoin: “Missä on Jeesus? Minä haluan niin kovasti nähdä Hänet.” He sanoivat: “Hän on vielä hieman korkeammalla, suoraan tuohon suuntaan. Jonakin päivänä Hän on tuleva sinun luoksesi.” Näettekö? Sanottiin: “Sinut oli lähetetty johtajaksi, ja Jumala on tuleva, ja kun Hän tulee, Hän tulee tuomitsemaan sinut sen mukaisesti heille, ensin; josko he menevät sisälle tai eivät. Me tulemme menemään sisälle sinun opetuksesi mukaisesti.” Minä sanoin: “Oi, olen niin iloinen! Täytyykö Paavalin seistä tällä tavalla? Täytyykö Pietarin seistä tällä tavalla?” “Kyllä.”

Minä sanoin: “Sitten minä olen saarnannut jokaisen sanan, jonka he saarnasivat. Minä en koskaan eronnut siitä puolelle tai toiselle. Missä he kaatoivat Jeesuksen Kristuksen Nimessä, niin tein minäkin. Missä he opettivat Pyhän Hengen kastetta, niin tein minäkin. Mitä tahansa he opettivat, niin tein minäkin.” Ja nuo ihmiset huusivat ja sanoivat: “Me tiedämme sen, ja me tiedämme, että me menemme sinun kanssasi jonakin päivänä takaisin maan päälle.” He sanoivat: “Jeesus on tuleva, ja sinut tullaan tuomitsemaan sen Sanan mukaan, jota sinä saarnasit meille. Ja sitten, jos sinut hyväksytään tuona aikana, ja sinut tullaan hyväksymään, niin sitten sinä tulet esittelemään meidät Hänelle sinun palvelustehtäväsi voittopalkintoina. Sinä tulet ohjaamaan meidät Hänen luokseen, ja kaikki yhdessä me tulemme menemään takaisin maan päälle elääksemme iankaikkisesti.” Minä kysyin: “Täytyykö minun palata takaisin nyt?” “Kyllä, mutta jatka eteenpäin painamista.”

Minä katsoin, ja minä voin nähdä nuo ihmiset; niin pitkälle kuin voin nähdä, he yhä tulivat, haluten syleillä minua, huutaen: “Kallis veljemme.” Juuri sitten ääni sanoi: “Kaikki, joita sinä koskaan olet rakastanut, ja kaikki, jotka koskaan ovat rakastaneet sinua, on Jumala antanut sinulle tänne.” Ja minä katsoin, ja tässä tuli vanha koirani. Tässä tuli hevoseni ja laski päänsä olkapäälleni. Sanottiin: “Kaikki, mitä koskaan olet rakastanut, ja kaikki, jotka koskaan ovat rakastaneet sinua, Jumala on antanut heidät sinun käteesi palvelustehtäväsi kautta.”

Ja minä tunsin itseni liikkuvan pois tuosta kauniista paikasta. Ja minä katsoin ympärilleni. Minä sanoin: “Oletko hereillä, kultaseni?” Hän oli yhä unessa, ja minä ajattelin: “Oi Jumala, auta minua. Oi Jumala. Älä koskaan anna minun tehdä kompromissia Sanan kanssa. Anna minun pysyä suoraan Sanan kanssa ja saarnata Se. Minä en välitä, mitä tulee tai menee, mitä joku muu tekee, kuinka monta Saulia tai Kiisin poikaa nousee esiin, kuinka montaa sitä tai tätä on, anna minun Herra, painaa eteenpäin tuohon paikkaan.”

Kaikki kuolemanpelko... Sanon tämän Raamattu edessäni tänä aamuna. Minulla on täällä pieni, noin neljävuotias poika kasvatettavanani. Minulla on yhdeksänvuotias tyttö, ja teiniikäinen, josta olen kiitollinen, että hän on kääntynyt Herran tielle. Jumala anna minun elää ja kasvattaa heidät Jumalan nuhteessa. Yli sen, koko maailma näyttää huutavan minulle. Yhdeksänkymmentävuotiaat naiset ja miehet ja kaikenlaiset: “Jos sinä et olisi mennyt, niin me emme olisi täällä.” Jumala anna minun jatkaa taistelua. Mutta kun tulee kysymys kuolemisesta, niin minä en enää... Se olisi ilo, se olisi nautinto mennä sinne sisälle pois tästä turmeltuneisuudesta ja häpeällisyydestä.

Jos minä voisin valmistaa sata miljardia mailia korkean neliön, joka siellä ylhäällä olisi täydellinen rakkaus. Jokaisella askelella tännepäin se kapenisi, kunnes me tulisimme siihen, missä me nyt olemme. Se olisi ainoastaan turmeltuneisuuden varjo. Tuo pieni jokin, jonka me voimme vaistota ja tuntea, että siellä on jotakin jossakin; me emme tiedä, mitä se on. Oi, kalliit ystäväni, minun Evankeliumin rakkaani, minun Jumalalle synnyttämäni lapset, kuunnelkaa minua, pastorianne. Toivon, että olisi olemassa jokin tapa minun selittää se teille. Ei ole mitään sanoja. Minä en voisi löytää niitä. Niitä ei löydy mistään. Mutta heti tämän viimeisen henkäyksen toisella puolella on kaikkein ihanin asia, mitä te koskaan... Ei ole mitään tapaa selittää sitä. Ei ole mitään tapaa; minä en yksinkertaisesti osaa tehdä sitä. Mutta mitä tahansa te teettekin, ystävät, pankaa syrjään kaikki muu siihen asti, kunnes saatte täydellisen rakkauden. Tulkaa siihen pisteeseen, että voitte rakastaa jokaista, jokaista vihollistanne ja jokaista muuta. Tuo yksi vierailu sinne on tehnyt minut eri mieheksi. Minä en voi enää koskaan, en koskaan olla tuo sama veli Branham, joka minä olin.

Lue koko artikkeli in...
Hylätty kuningas.

(Englanti PDF) Beyond the Curtain of Time.

Ja samoinkuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta senjälkeen tulee tuomio,

samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.

Heprealaisille 9:27,28